”…suojassa temppelin raunion.” Näin sanaili Saukki vuosikymmeniä sitten silmälasikäärmeistä. Analogia työnohjaajaan voisi olla herkullinen, mutta ajatukseni ovat kuitenkin enemmän työnohjaajan taidoissa ja osaamisessa. Siihenkin liittyy paljon implisiittistä ja kätkettyä, sekä aktiivisesti että passiivisesti piilossa olevaa.
Ammatilllisen kasvun yksi ydin on ”itsensä sisäisessä tuntemisessa” ja omaan toimintaan, reaktioihin, vuorovaikutukseen, asiakassuhteeseen ja strategioihin vaikuttavien tekijöiden mahdollisimman selkeässä tunnistamisessa.
Neutraalia, hajutonta ja mautonta tapaa työnohjata ei ole, vaan prosessissa työnohjaaja on aina osa vuorovaikutussuhteiden kenttää, tämänhän lienemme oppineet jo työnohjauksen peruskoulutuksessa. On kyse kahden tai useamman ihmisen suhteesta, kuten esimerkiksi Keith Tudor tai Kenneth Gergen korostavat: jokainen työnohjaaja tuo ohjaussuhteeseen omat näkyvät ja näkymättömät tarinansa, ihmiskäsityksensä ja skeemansa. Tiedolla ja teorialla ei ole merkitystä, ellei kohtaamista tapahdu ja suhdetta synny.
Kotimaisessa Pirjo Lehtovuoren tuoreessa väitöstutkimuksessa on myös kiinnostavia näkökulmia. Hän löysi viitekehyksistä ja niihin perustuvista toimintamalleista eroja suhteessa terapia-asiakkaiden kokemaan hyötyyn. Tuskin vedän mutkia kovinkaan paljon suoriksi, jos väitän että myös työohjaaja voi pohtia tämän tutkimuksen perusteella omaa toimintaansa. Liian neutraali ja rauhallinen, kohtaamaton vuorovaikutus – ja mikä olennaisinta – oman vajavaisuuden ja heikkouksien tunnistamattomuus saavat asiakkaassa aikaan tunteen, että kyky eläytyä ei välity, eikä uusia näkökulmia synny.
Brittikollega Edna Murdoch on kiteyttänyt ajatuksensa hyvin sloganiinsa: ”Who you are is how you supervise”. Ei ole kuitenkaan kyse vain ammatillisesta identiteetistä, siitä kuka olen työnohjaajana. On kyse myös siitä, millainen olen ja miten vaikutan työnohjaajana. Luen parhaillaan organisaatioajatteluun perehtyneen Matts Alvessonin uutuusteosta. Alvesson on saanut minut jo vuosia sitten vihkiytymään refleksiivisyyteen ja etenkin sen osuuteen myös työnohjaajan työssä. Hän on opastanut minut näkemään oman toiminnan kriittisen tarkastelun aiempaa kokonaisvaltaisemmin.
Refleksiivisyys ei ole vain reflektiota, vaan se on laajempaa kykyä peilata itseään ja syvempää perspektiiviä suhteessa kokonaisuuteen sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti – niin organisaatiossa, ryhmässä kuin ohjaajan itsensä suhteen.
Matts Alvesson listaa monta kysymystä, joita työnohjaajan on hyvä systemaattisesti tehdä itselleen: Mitä ajattelen tästä? Mistä ajatteluni nousee? Houkutteleeko minua tietty tapa ilmaista asioita? Sivuutanko jonkun tietyn teeman tai olenko sokea jollekin olennaiselle? Mikä näkemyksissäni tai oletuksissani ehkä on ongelmallista tai jumittunutta? Mihin perustan valintojeni, ideoitteni tai toimintani oikeellisuuden?
Omassa viimeistelyvaiheessa olevassa tutkimuksessanikin (Työnohjaus monikulttuuriosaamisen edistäjänä, Tampereen yliopisto) tämä näyttää olevan yksi keskeisistä tuloksista. Työnohjaajan kyky kohdata omat ajatusrakenteensa, tiedostaa omat emotionaalinen prosessinsa ja rohkeus tarttua pinnan alla oleviin kysymyksiin on keskeistä, kun arvioidaan työnohjauksen vaikuttavuutta monikulttuurisessa – mutta mielestäni missä tahansa – kontekstissa.
Työnohjaajan Masterclass 
Vastaa