Olen jo pitkään seurannut työyhteisön kehittäjien ammatillista kenttää ja yrittänyt käsitellä ahdistustani siitä, että se on villi ja vapaa ja kasvaa monenlaisia kukkia. Kaikki valmentajat ja konsultit eivät suinkaan ole korkeakoulutettuja ihmissuhdetyön ammattilaisia tai saaneet tehtävään suuntautunutta ”asianmukaista” täydennyskoulutusta. Monenlaista filosofista ryhmänvetäjää ja työhyvinvoinnin edistäjää liikkuu maastossa. Se on tuottanut tuskaa minun ammatti-identiteetilleni yliopiston täydennyskoulutuskeskuksessa pätevyyden saaneena työnohjaajana, organisaation kehittämisen ja johtamistaidon opinnot suorittaneena työyhteisövalmentajana ja sydämeltäni (ja tietysti akateemiselta taustaltani) sekä sosiaalityöntekijänä, sosiaalipsykologina että aikuiskouluttajana.
Olin juuri saanut koulutuksellisen herätyksen edellisenä lauantaina. Varmaan asia oli muhinut mielessäni jo pidempään. Triggereinä toimivat ehkä eräs lukemani artikkeli koulutuksen merkityksestä sekä osallistumiseni syvämuutosta käsittelevään Finodin opintopiiriin.
Tajusin, että ehkä minun on herättävä prinsessa Ruususen unesta, ja tunnustettava että tulevaisuudessa koulutuksella tai titteleillä sinällään ei ole samaa merkitystä kuin minun ikäpolvelleni. Taitoja kehittyy myös muuten, kuin koulun penkkejä kuluttamalla. Quality talks. Mutta laadun määreet muuttuvat. Niin katkeralta kalkilta – ikuisen koulutusoptimistin ja opettajan kolmannessa sukupolvessa mielestä – kuin tämä tuntuukin.
Tulevaisuudessa merkitsee erityisesti se, mitä osaat ja miten sinut otetaan vastaan. Viestisi kärki on siinä, mitä lisäarvoa todellisuudessa tuotat, ei siinä mitä tarjoat.
Eipä kulunut tuosta kuin pari päivää, kun minuun otti yhteyttä yhteistyökumppani, joka oli kiinnostunut minusta uuden työnohjaajakoulutuksensa parina. Toki koulutusohjelmassa ja toteutuksessa olisi monenlaista uutta toiminnallista ideaa ja tulevaisuuden työelämän murrokseen luotaavaa, mutta erityistä olisi se, että pääkouluttajien ammatillinen tausta poikkeaa toisistaan jossain määrin nimenomaan työnohjaajuuden osalta. Epäortodoksisuus tältä osin sai minut nielaisemaan pari kertaa tyhjää.
Ilman tuota aiempaa havahtumista omien ajatuksieni luutuneisuuteen olisin epäilemättä vastannut kieltävästi. Nyt sen sijaan suorastaan innostuin.
Yhdistäisimme erityisen systeemisen ja organisaatioajattelun, jota partnerini edustaa, minun työnohjausosaamiseni ja työnohjaajan ammatillisen tradition. Yhteisen rungon muodostaisivat kehittämisorientoitunut tapamme työskennellä. Rakentaisimme aivan uudenlaisen purjeen, kuten punavalkoinen laivayhtiö, mutta hyödyntäen vanhaa ja pyrkien samaan päämäärään: liikkeelle lähtöön ja eteenpäin menoon. Bonuksena osallistuja saisi haltuunsa käytännön menetelmän, jolla saa aikaan liikettä ja ymmärrystä organisaatioissa. Tekemään näkymätöntä näkyväksi. Ja samalla kuitenkin saisi myös työnohjaajan pätevyyden Suomen työnohjaajat ry:n jäsenkriteerien mukaisesti.
Tarjoaisimme koulutettaville lähestulkoon ainutlaatuisella tavalla dialogisen, turvallisen ja pedagogisen prosessin, jossa on mahdollisuus löytää oma potentiaalinsa sekä niitä metataitoja, joita työyhteisön kehittäjä tulevaisuuden työelämässä tarvitsee.
Ei tässä nyt mistään metamorfoosista kohdallani ole kyse. Pidän työnohjaajan koulutusta edelleen tärkeänä laadunvarmistajana, mutta olen jossain määrin valmis tarkistamaan ehdottomia kantojani. Vähän lisää joustoa ja vähän vähmemmän näppylöitä, jos kaikki ei menekään ”niikuin silloin vanhaan hyvään aikaan”. Kaikki riippuu näkökulmasta. Takinkäännönkin voi nähdä kuten lapsuudesta tuttu sanonta: ”Nuttu nurin, onni oikein”. Tai rohkeuden ilmentymänä: heittäväthän monet näinä päivänä talviturkkinsa vekspois.
Kaikkea en vielä paljasta, säilyköön positiivinen jännitys! Uutta kuitenkin pukkaa. #työnohjaajakoulutus #uskallusuudistua #professionaldevelopment
Työnohjaajan Masterclass 
Vastaa