Elämme salaperäisiä aikoja. Toisen hymy hyytyy, toinen hymyilee entistä leveämmin. Miten lie Mona Lisan laita? Hänen hymynsä jäi ikuiseksi mysteeriksi.
Moni työnohjaaja on jo ehtinyt kirjoittaa syvällisiä ja rohkaisevia tekstejä sosiaalisen median yhteisöissä siitä, mitä nyt työnohjauksessa tapahtuu ja miten tulee toimia. Minussa hissukseen asuva gradua vailla oleva sosiaalipsykologi on puolestaan ehtinyt kiinnittää huomiota siihen, miten työnohjaajat itse ovat reagoineet tähän melko yllättävään pandemiaan ja sen vaikutuksiin oman työnsä arjessa.
Fakta on, että tyypillisiä kasvokkain toteutettavia työnohjauksia sisätiloissa ei juuri tällä hetkellä ole olemassakaan. Ja jos joku sellaisia vielä viruksia uhmaten tekee, saa osakseen kyllä ammattieettistä paheksuntaa osakseen. Monen asiakasorganisaation elämä on niin sekaisin, että työnohjauksen tarjoamaa mahdollisuutta ei kukaan muista edes ajatella! Tai kaikki työnohjaustiimin jäsenet ovat hajallaan, etätyössä kotonaan. Epätyypillinen tilanne kaikin puolin. On peruttava sovitut työt (ellei asiakas ole jo niitä perunut) siirryttävä ulkoilmaan tai sitten käytettävä hyväksi kaikki verkon ja päätelaitteiden suomat mahdollisuudet.
Nyt kun olemme kaikki joutuneet kutakuinkin samaan putkeen, on mielenkiintoista, miten eri tavoin suhtaudumme ja koemme asioita.
Aivan nopealla somekeskustelujen ja blogikirjoitusten sisällönanalyysilla on havaittavissa ainakin neljä kategoriaa. Tietysti aina on myös hybridityyppejä, jotka eivät asetu puhtaasti mihinkään luokitukseen.
Joku on varmasti täysin lamaantunut ja miettii yötä päivää, miten selviää tulevista laskuistaan, jos kevään työnohjaukset ja valmennukset ovat peruuntuneet tai siirtyneet syksyyn. Kukapa meistä tietää, onko elämä normalisoitunut vielä silloinkaan, kun eivät sitä osaa sanoa asiantuntijatkaan. Mona Lisakin vain hymyilee arvoituksellisesti. Teletyöskentely on jäänyt vieraaksi, eikä tarmoa, joustavuutta tai osaamista riitä sen opiskeluunkaan. Nämä huolen kuormittamat kollegat tarvitsevat kaiken mahdollisen tsempin ja kannustuksen. Tähän kategoriaan kuulunevat myös ne, jotka osaavat ottaa tilanteen rauhallisesti ja vain hengittelevät, odotellen mitä tuleman pitää.
Sitten on niitä, joiden ammatillinen adrenaliini ja innovaatiotaso on noussut koronapiikin kanssa samassa suhteessa. On aivan hengästyttävää, miten jotkut ovat muutamassa päivässä kehittäneet toinen toistaan hienompia uusia toimintamenetelmiä, malleja ja tuotteita. He onneksi jakavat niitä myös innolla, joten hitaammat pääsevät hyödyntämään ja oppimaan niistä todella paljon. Näillä kollegoilla on toki ollut jo ennestään hallussa ainakin jonkinlainen ote esimerkiksi verkon kautta tehtävään työnohjaustyöhön. Se ei silti selitä kaikkea sitä tarmoa, uudistumiskykyä, mielikuvitusta ja taitoa, millä he ovat ottaneet tilanteen ja tilan haltuunsa. Kaaosteorian mukaan johtajuus siirtyy usein uusiin käsiin kriisitilanteessa. Vain aika näyttää, miten kauan tätä virtaa kestää ja johtaako se uusiin kestäviin ratkaisuihin. Osaamisesta ei ainakaan näytä olevan puutetta.
Yksi ryhmä on myös noussut selvästi esiin. Heitä voisi kutsua ehkä pro bonoiksi. Heidän voimansa on siinä, että he suuntaavat huomionsa toisiin ja tarjoavat apuaan, rauhoittelevat ja kannattelevat. Kun uuden tilanteen koko totuus alkoi kirkastua, varsin moni alkoi tarjota vertaistukea kollegoille. Mentorointia ja konsultointia onkin varmasti saatavilla, jos sitä joku kokee tarvitsevansa. Onpa useampi toimija tarjonnut työnohjauspalveluitaankin veloituksetta tässä tiukassa tilanteessa. Tämä ympärilleen toivoa luova ryhmä luo uskoa myös tulevaisuuteen ja ihmisyyteen. Sillä on varmasti jotain kauaskantoisempaakin vaikutusta.
Sitten ovat vielä ne, jotka hyödyntävät tilanteen markkinamielessä. Nyt en puhu ainakaan pelkästään työnohjaajista, vaan myös muista toimijoista tai yleisemmällä tasolla. On ehkä aika provosoivaa sanoa näin, koska viiva on hauras ja veteen piirretty. Mutta joissakin innostavissa ja hyvää tarkoittavissakin ulostuloissa on hieman sellainen sivumaku, että niissä on ketunhäntä kainalossa. Ja ketunhäntähän on sellainen, jota ei sanota ääneen. En tietenkään näitäkään toimijoita voi kovin kritisoida – jokainen yrittää pysytellä nenä veden pinnalla ja joidenkin into voi olla vain ajattelemattomuutta.
Nyt on varmasti käsillä jonkinlainen käännekohta – vaikka emme vielä tiedä minkälainen. Työnohjauksen uudistumisesta ja uudistamisesta on puhuttu pitkään. Itse työnohjaajien työnohjaajana ja kouluttajana pohdin sitä jatkuvasti. En usko, että se tarkoittaa pelkästään digitalisaation lopullista invaasiota työnohjauksessa. Itse asiassa pidän edelleen ajatuksesta, että virtuaaliteknologian vallankumous tarkoittaa myös vuorovaikutuksen ja yhteisöllisyyden vallankumousta.
On paljon evidenssiä siitä, että muutoksessa keskeistä on se, miten työnohjaaja itse kykenee uudistumaan.
Jotain uutta tämä pandemiatilanne ja sen kehittyminen tulee tuomaan myös työnohjaukseen ja työnohjaajuuteen, se on selvää. Ja sen tiedämme vasta jälkikäteen, kuten isoissa muutosprosesseissa yleensäkin. Sitä muutosta on nyt vain pidettävä ikään kuin silmällä, tutkittava sitä ja otettava siitä kaikki mahdollinen irti.
Ehkä Mona Lisakin ajattelee kaiken karmeuden ja karanteenien keskellä, että elämme kyllä mielenkiintoisia aikoja.
Työnohjaajan Masterclass 
Vastaa