Työnohjaaja tuskin voi kokonaan välttyä kaaoksen tunnelmilta, ainakaan jos hän ohjaa esimiehiä, työryhmiä tai kokonaisia työyhteisöjä. Itse kuulen tuon sanan lähes päivittäin, olkoonkin että kompleksisuus on myös muotisana. Mikään uusi asia se ei kuitenkaan ole, kuten ei niin moni muukaan auringon alla. Tom Hanén kirjoittaa väitöskirjassaan kompleksisuuden olleen jo antiikin aikoina osa yhteenkietoutuvuuden, muutosvoimien, dynamiikan ja ennustettavuuden metafyysistä pohdintaa. Tältä pohjalta ovat ponnistaneet sekä kompleksiajattelu että sen rinnalla systeemisyys.
Kentällä liikkuvan työnohjaajan on helppo yhtyä syvälliseen ajatukseen, että tasapaino ei ole normaalitila, vaan epätasapaino. Häiriötila on uusi arkipäiväisyys.
Uudistuva työnohjaaja ei voi kuitenkaan jäädä itse polkemaan paikallaan ja kiertämään samaa kehää, jossa ohjattavat usein tuskailevat kuin sammakko piimätiinussa. Hänen pitäisi saada niskaote kompleksisuudesta, monimutkaisuudesta ja hallitsemattomista tilanteista. No, miten hän sen voi tehdä, kun työ ja sen prosessit ovat ohjattavien omistuksessa? Tai jos kognitiot tai mekaaninen tieto vaillinaisina eivät ole ratkaisu. Ajattelen, että hän voi kehittää ymmärrystään ja ammatillista intuitiota kompleksisuudesta ja näin olla jos ei askeleen edellä asiakasta, niin ainakin hänen rinnallaan. Ei tarvitse jäädä pelkästään odottamaan sattuman puuttumista peliin, joskin silläkin on roolinsa: se ennakoimaton hyvässä ja pahassa. Työnohjausprosessi on itsessäänkin lähempänä monimutkaista ja sirkulaarista kuin lineaarista ja selkeää. Yllätyksiä ja väliin tulevia muuttujia ilmestyy aina, onhan se omalla tavallaan koko menetelmän idea ja voima: lähtiessään ei tiedä, mihin päädytään. Tässä onkin ensimmäinen teesi: kompleksisuuden hyväksyntä antaa etulyöntiaseman, jos vastaan tulee monitulkintaisia ja ilkeitä ongelmia.
Niitä nimittäin tulee, olipa työnohjaaja palkattu sitten juuri niiden vuoksi tai vielä niistä tietämättä. Siksipä Finodin organisoimassa opintopiirissä tutkija Harri Raision esitys olikin tervetullut ja sieltä löytyi ihan kättä pidempääkin: työkalu, jonka avulla voidaan miettiä työyhteisössä yhdessä, miten lähellä tilanne on yhtäältä turvallisuutta, toisaalta yhteisymmärrystä. Sen kautta päästää paremmin jyvälle siitä, onko kyse kesystä, kriittisestä, monimutkaisesta vai todella ilkeästä, sarvipäisestä ongelmasta. Moni asia näyttää toisenlaiselta, kuin mitä se todellisuudessa on. Joihinkin asioihin – ja muutoksiahan organisaatioissa riittää – on vain mukauduttava. On vain osattava erottaa ne, jotka ovat työelämän ”henkiinjäämistaistelun” kannalta välttämättömiä niistä, joita vastaan on oikeutettua esittää kritiikkiä tai joita pitää sulatella ja muokata mielessään. Ja organisoiduttava uudelleen.
Monimutkaisuuden ja monitulkintaisuuden sarvipäälle myrkkyä ovat pienet oikeat askeleet, ne kuuluisat perhosen siivet jotka voivat saada suuren ja ennakoimattoman muutoksen aikaan.
Juuri se pieni etunoja ja liike kannattaa ottaa silloin kun suuret loikat tuntuvat mahdottomilta ja toivottomilta. Ja se siipien havina puolestaan löytyy usein aidossa, moniäänisessä vuorovaikutuksessa ja ryhmäprosesseissa – yhteistoiminnassa. Mitä avonaisemmin ongelmatilannetta katsotaan, sitä paremmat mahdollisuudet on löytää siihen uusi emergentti, hallittu näkökulma. Näin uskovat systeemejä ja kompleksisuutta tutkineet, miksipä siis emme me työnohjaajat.
Työnohjaajan Masterclass 
Vastaa